Kulttuurisäätiö
Yli kahdeksankymmentä taiteellis-dokumentaarista jäämistöä ja materiaalia, jotka käsittelevät yli kahdeksaakymmentätuhatta nimeä kabareen historiasta ja sen historiallisista edelläkävijöistä, muodostavat nyt Saksan kabareearkiston kokoelman ytimen. Sen perusti Reinhard Hippen 1961 Mainzissa. Tämä yksityiskokoelma siirtyi 1989 Mainzin kaupungin omistukseen, aluksi epäitsenäisenä säätiönä. Siitä lähtien arkistoa on voitu kehittää Jürgen Kesslerin johdolla useammasta julkisyhteisöstä koostuvaksi kulttuurisäätiöksi vuodesta 1999 lähtien Saksan liittohallituksen kulttuuri- ja mediaedustajan rahoituksella kansallisen edun nimissä. Vuonna 2004 se muutti Mainzissa historialliseen Proviant-Magazin-rakennukseen.
Bernburgin-kokoelma
Toisessa toimipaikassa Bernburg an der Saalessa kerätään ja dokumentoidaan Bernburgin kaupungin ja liittovaltion tuella syksystä 2004 lähtien Eulenspiegelturmin naapuristossa Bernburgin linnan Christiansbaussa DDR:n kabareen historiaa.
Satiirin tähdet
Arkiston molemmissa toimipaikoissa muistetaan niiden museomaisuuden puitteissa 1900-luvun kabareen suuria nimiä ja esitellään pysyvissä näyttelyissä satiirin tähtiä. Mainzissa loistavat Proviant-Magazin-rakennuksen ja Forum-teatterin unterhausin välillä kabareehistorian ”kuolemattomat” kabareen tähtikadulla, Bernburgissa Bernburgin linnan kunniagalleriassa.
Deutsches Kabarettarchiv
Saksankielisen satiirin dokumentointikeskus
Vuodesta 1961
Tehtävä | Kabaree satiirin lajina, sen kirjallinen, poliittinen, filosofinen ja runollinen sisältö ovat dokumentaarisen kiinnostuksen keskiössä. Sen moninaisten esiintymismuotojen jatkuva kerääminen ja tieteellinen hyödyntäminen ovat Saksan kabareearkiston pääasiallisia tehtäviä.
Kyselyjä käsitellään päivittäin, vierailijoita saapuu koko maailmasta. Arkisto palvelee ensisijaisesti kirjallisuus- ja teatteritieteen, media- ja musiikkitieteen, kielitieteen, sosiologian, kommunikaatio‑, kulttuuri- ja politiikkatieteen tutkimuspaikkana ja lähteenä opiskelua, väitöskirjoja ja lopputöitä varten.
Arkiston näyttelyt kiertävät jatkuvasti Saksassa. Ne olivat tähän mennessä nähtävissä Sveitsissä, Itävallassa, Luxemburgissa, Israelissa, Japanissa, Puolassa, Unkarissa ja Australiassa. Kuusiosainen sarja 100 JAHRE KABARETT (100 VUOTTA KABAREETA) avattiin Akademie der Künstessä Berliinissä. Saksan liittoneuvoston presidentin toimesta syntyi kansallispäivän puitteissa erikoisnäyttely aiheesta ”Saksojen historia poliittiseen kabareen peilaamana”: yksin ilkuttu, yhdessä naurettu.
2018 on kulunut 80 vuotta
Natsi-Saksan kristalliyöstä, kuten vuoden 1938 marraskuun 10. päivän vastaista yötä kutsutaan. Ja 85 vuotta on kulunut vuoden 1933 toukokuun 10. päivästä, jolloin Berliinissä ja myöhemmin muuallakin poltettiin kirjoja – Mainzissa 23. kesäkuuta. Mitä poliittis-kirjallinen kabaree pystyi kaikesta huolimatta olemaan kansallissosialistisen diktatuurin vuosina, kuvasi Sebastian Haffner postuumisti ilmeistyneissä muistelmissaan: Geschichte eines Deutschen (Erään saksalaisen tarina)…
Meidät
saattaa epäilemättä huonoon valoon se, että me emme pystyneet käsittelemään kuolemanpelon ja täydellisen voimattomuuden kokemusta paremmin kuin – niin hyvin kuin voimme – olla välittämättä siitä ja antamalla olla häiritsemättä meitä huveissamme. Luulen, että nuoripari sadan vuoden takaa olisi saanut siitä enemmän irti – vaikkapa vain rakkautta hehkuva yö, maustettuna vaaralla ja hylätyllä ololla. Me emme tajunneet tehdä siitä mitään erityistä ja menimme siis kabareehen, sillä kukaan ei estänyt meitä tekemästä niin: ensinnäkin, koska olisimme tehneet niin joka tapauksessa, toiseksi, jotta ajattelisimme epämiellyttävää tilannetta mahdollisimman vähän. Tämä saattaa antaa kylmäkiskoisen ja huimapäisen vaikutelman, mutta se on varmaan kuitenkin merkki tietystä tunteettomuudesta ja osoittaa, että me, vaikka myös vain kärsien, emme ymmärtäneet tilannetta täysin. Kyseessä on, jos minulle annetaan lupa yleistää tällä tavalla, ylipäätään Saksan uusien tapahtumien pelottava piirre, että sen teoilta puuttuvat te ijät, sen aiheuttamilta kärsimyksiltä marttyyrit, että kaikki tapahtuu tavallaan puolinukuksissa, ohuella, vähäpätöisellä tunnesubstanssilla objektiivisten kauheuksien takana; että murhia tehdään pikkupoikien jekkuja muistuttavasta tunnelmasta, että itsensä nöyryyttäminen ja moraalinen kuolema hyväksytään kuin pieni häiritsevä välikohtaus, ja jopa fyysisen kidutuskuoleman merkitys on suurin piirtein huonoa onnea.
Meidän välinpitämättömyytemme
palkittiin sinä päivänä liiankin hyvin, sillä sattuma vei meidät suoraan Katakombeen, ja se oli sen illan toinen merkittävä kokemus. Me tulimme Saksan ainoaan julkiseen paikkaan, jossa tehtiin eräänlaista vastarintaa – rohkeasti, vitsikkäästi ja tyylikkäästi. Aamupäivällä olin kokenut, että Preussin kamarioikeus ja sen monen sadan vuoden pituinen perinne romahti häpeällisesti natsien edessä. Illalla koin, miten kourallinen berliiniläisiä kabareenäyttelijöitä ilman minkäänlaisia perinteitä pelasti kunnian loistavasti ja viehkeästi. Kamarioikeus oli kaatunut. Katakombe oli pystyssä.
Mies,
jonka lippua näyttelijät kantoivat voiton merkiksi – sillä kaikenlainen varmuus ja suoraselkäisyys tapolla uhkailevan ylivoiman edessä on eräänlainen voitto – oli Werner Finck, ja tällä pienellä kabareeisännällä on epäilemättä paikkansa kolmannen valtakunnan historiassa – yksi harvoista kunniapaikoista, joita sillä on annettavana. Hän ei näyttänyt sankarilta, ja kun hänestä tuli lopuksi melkein yksi, niin hänestä tuli sellainen vastoin tahtoaan. Ei vallankumouksellinen näyttelijä, ei ivallinen piikittelijä, ei Daavid lingon kanssa. Hänen sisäinen olemuksensa oli harmiton ja hyväntahtoinen. Hänen vitsikkyytensä oli lempeää, tanssahtelevaa ja leijuvaa; hänen pääkeinonsa kaksoismerkitys ja sanaleikki, jossa hän kehittyi vähitellen virtuoosimaiseksi. Hän oli kehittänyt sen, mitä kutsuttiin ”kätketyksi huipentumaksi” – ja hänen olikin parasta enemmän kuin koskaan kätkeä huipentumansa. Mutta näkemystään hän ei kätkenyt.
Hän oli harmittomuuden ja hyväntahtoisuuden ilmentymä maassa, jossa juuri nämä ominaisuudet olivat tuhoamislistalla. Ja tässä harmittomuudessa ja hyväntahtoisuudessa oli ”kätkettynä huipentumana” todellinen, lannistumaton rohkeus. Hän uskalsi puhua natsien todellisuudesta – keskellä Saksaa. Hänen esiintymisissään puhuttiin keskitysleireistä, kotietsinnöistä, yleisestä pelosta, yleisestä valheesta; hänen ivailuissaan siitä oli jotakin sanomattoman hiljaista, kaihoisaa ja surullista; ja epätavallista lohdutusvoimaa.
Tämä 31. maaliskuuta 1933
oli ehkä hänen parhain iltansa. Talo oli täynnä ihmisiä, jotka seuraavana päivänä tuijottivat ikään kuin avoimeen kuiluun. Finck sai heidät nauramaan kuin en koskaan aikaisemmin ollut kuullut yleisön nauravan. Se oli pateettista naurua, uutta uhmakasta naurua, joka jätti turtumisen ja epätoivon jälkeensä, ja vaara auttoi ruokkimaan tätä naurua. Eikö ollutkin ihme, että SA ei ollut jo paikalla pidättämässä koko taloa? Olisimme todennäköisesti jatkaneet naurua sinä iltana vielä poliisiautossa. Meidät oli uskomattomalla tavalla nostettu vaaran ja pelon yläpuolelle.
Käy katsomassa…
Olet yllättynyt minusta, kun käyt katsomassa minua historiallisessa Proviant-Magazinessa Mainzissa. Olen kaikkea muuta kuin klisee pölyttyneestä arkistosta. Nuoruudestani huolimatta klassikko, jos näin saa sanoa. Sallin esitellä itseni yli tuhannen neliömetrin tilassani lähes museomaisessa tyylikkyydessä. Sinulle tietenkin! Minullahan on tehtävä. Palvella yleisön kiinnostusta kulttuuria kohtaan. Säilytän koko tyylilajia, ainutlaatuista taidemuotoa! Luojani herätti minut henkiin nimellä Dokumentationszentrum deutschsprachiger Satire, eli saksankielisen satiirin dokumentointikeskus. Saavuttuaan Mainziin 1961 hän antoi minulle nimen Deutsches Kabarettarchiv eli Saksan kabareearkisto.
Siitä lähtien
työntekijäni ovat huolehtineet maailmanlaajuisesti satiirin esitys- ja esiintymismuodoista. Sen vuoksi saamme usein ulkomaalaisia vieraita. Vähän aikaan sitten täällä oli moskovalainen opiskelija etsimässä materiaalia 1920-luvulta väitöskirjaansa varten, ja japanilainen professori oli kiinnostunut kabareesta maanpaossa. Kerran täällä oli tohtoriopiskelija Yalen yliopistosta yhdeksän kuukautta arkistojen syvyyksissä etsimässä tietoa keskiaikaisen pelimannin roolista poliittisen lauluntekijän edelläkävijänä. Ulkomailta tulevat kirjalliset kyselyt osoittavat, että aarteistani ollaan hyvin kiinnostuneita. Sen vuoksi pystyin 2000-luvun alusta lukien avaamaan tähän mennessä yli satakuusikymmentä näyttelyä. Seitsemässä Euroopan maassa. Muun muassa Ranskassa. Cité Universitaire Internationale de Paris’n Maison Heinrich Heinessa: LE MONDE, UN CABARET! Les débuts du cabaret littéraire en Allemagne et en France. Montpellier, Toulouse, Lyon, Dijon tulivat perästä. Saksankielisellä alueella kiersimme 100 JAHRE KABARETT ‑näyttelyllä Alzeysta Zürichiin. Se näyttää suurilta osin, mitä minä sisällän: tyylilajin! Sen esiintymismuodot. Sen historian. Minulle ovat tärkeitä taiteilijat. Erityisesti myös poliittis-kirjallinen kabaree yhtenä demokratiaa ja vapautta käsittelevänä taidemuotona. Sen kirjoittajat ovat kyseessä. Heidän elämäntarinansa. Ne olivat usein kärsimystarinoita. Kyseessä on niiden merkitys kiinnostuneille kaikilta ajanjaksoilta. Yleisölle Belle Époquen aikana. Saksan keisarikunnassa. Uudistuksen ja sensuurin välillä. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä. Demokratian ja diktatuurin, militarismin ja fasismin välillä. Kyseessä on eloonjäämisen taito. Sisäisessä ja ulkoisessa maanpaossa. Tyylien ja tuolien välissä. Kyseessä on meidän kulttuurimme. Ja sen muutos. Sivistys. Kyseessä on tietenkin myös nauraminen Tänään ja silloin. Itsellemme ja muille nauraminen. Kyseessä on ivailun topografia ja sen kieli aikojen muuttuessa. Yhtä lailla kyseessä on huumori sekä inhimillisyyden ja ihmismäisyyden runol isuus. Absurdi ja konkreettinen. Nykypäivän kritiikki taiteellisessa muodossa. Ja loppujen lopuksi kyseessä on myös viihde. Alusta lähtien. Ja myös rakkaus! Kerääminen, lisäksi, on myös rakkauden muoto, sanoi amerikkalainen filosofi George Steiner.
Kabareen perustana oleva
ri näyttämötaiteiden sekamuoto on olemassa käsitteenä vasta myöhäiseltä 1800-luvulta lähtien. Kaunis ranskalainen käsite Cabaret symboloi tätä sekamuotoa. Se tarkoittaa toisaalta pientä kapakkaa ja ilmaisee siten sen intiimiä luonnetta. Toisaalta se tarkoittaa viuhkamaista salaattikulhoa, hors d’œuvre ‑lautasta. Ympärillä olevat viuhkat tarkoittavat eri näyttämötaiteita, musiikkia, teatteria, resitaatiota, tanssia, sketsejä, myös maalaustaidetta. Joidenkin edelläkävijöiden jälkeen, kuten Cabarets des Assassinsin, jotka lauloivat moritaatteja murhaajista, Rodolphe Salis, alun perin maalari, nousi eräänä syysiltana 1881 Chat Noir ‑kapakassaan Montmartrella tynnyrin päälle ja kuulutti juhlamieliselle varakkaalle yleisölleen yksittäisten taiteilijoiden esitykset. Siellä syntyi se, minkä maailma tuntee aikaansa kritisoivana kirjallisena kabareena! Niin kutsuttujen Cabarets Artistiquesin perustajana Salis oli ammattikuntansa ensimmäinen présentateur. Eli kaikki yhdistävä kastike salaattikulhon keskellä. Hänen conférancensa oli pahamaineinen! Joskus loukkaava, hyökkäävä, kuten myös esitetyt chansonit. Kuitenkin juuri tämä veti pariisilaisia intellektuelleja puoleensa. Pian kirjallinen eliitti nousi butte sacrélle. Heitä seurasivat poliitikot ja aristokraatit. Esimerkiksi Victor Hugo ja Émile Zola; italialainen vapaustaistelija Giuseppe Garibaldi tuli, kuten myös prinssi Jérôme Bonaparte, suuren Napoleonin veljenpojanpoika ja Napoleon III:n veljenpoika. Siellä esiintyi monia lahjakkaita laulajia, säveltäjiä ja puhujia, joista tuli myöhemmin suurelta osin kuuluisia, esimerkiksi Aristide Bruant ja Yvette Guilbert, ranskalaisen kabareen ensimmäinen suuri diseuse. Hänen miehinen vastapuolensa Aristide jatkoi uraansa omistavan luokan kaksinaismoraalia kritisoivilla lauluillaan Mirliton-kabareessaan. Hän on vieläkin maailmankuulu Henri de ToulouseLautrecin maalaaman julisteen johdosta. Kaksi Chat Noir ‑julistetta vuodelta 1895 löysivät vähän aikaa sitten tiensä julistekaappeihini, kaikkien muiden, lähes kahdenkymmenentuhannen kappaleen joukkoon 1900-luvun kaikilta aikakausilta. Se alkoi yhden taiteesta ja kulttuurista kiinnostuneen väestönosan keskuudessa. Kabaree kuului joukkoon, ainakin boheemeille valikoitu keino. Kirjailija Otto Julius Bierbaum propagoi sitä näin: ”Kaikkien taiteiden ja elämän renessanssi tingeltangelista alkaen! Me tanssimme tänne uuden kulttuurin! Me synnytämme yli-ihmisen näyttämöllä! Me kaadamme tämän typerän maailman!” Tämä oli tarkoitettu vakavasti! Valitettavasti aivan muut kaatoivat maailman. Mutta kuitenkin 1900 kieppeillä oli jotakin uutta! Se oli uudistuksen, uudistustunnelman aikaa: ihmisen, ajan vietäväksi heitetty olennon. Maailma kabareena! Kuten jugendtyylissä uusi taidemuoto, todellinen liike, oli ”in”, oli ”en vogue”, siitä muodostui aalto, joka rantautui pian Saksan valtakunnan pääkaupunkiin. Siellä konservatiivinen paroni Ernst von Wolzogen niitti menestystä Überbrettl-kabareellaan 18. tammikuuta 1901, valtakunnan perustamisen kolmantenakymmenentenä vuosipäivänä. Paikan järjestyssäännöt on arkistoitu.
Münchenissä
tuli pian sen jälkeen mukaan kuvioihin Elf Scharfrichter, ensimmäinen aito poliittinen kabaree Saksassa. Frank Wedekind vaikutti tässä kabareessa, myös Marc Henry, joka tuli sinne Pariisista. Niinpä minun lähimmät äidinpuoleiset esivanhempani ovat Ranskasta, isänpuoleiset Saksan valtakunnasta. Euroopassa yhteydessä toisiinsa kuin vanha aateli… Sitten kaikki tapahtui pikavauhtia! Jo 1901 syntyi pelkästään Spreenjoen rannalle neljäkymmentä paikkaa, joissa esitettiin kabareemaista ja kirjallista ohjelmaa. Wienissä avattiin Zum lieben Augustin, Nachtlicht ja Fledermaus. Frida Strindberg, jonka ensimmäisen lapsen isä oli August Strindberg, toisen Frank Wedekind, perusti ensimmäisen kabareen Lontooseen. Sitä ennen Barcelonaan oli tullut jo El quatre Gats. Krakovaan, Varsovaan, Budapestiin, Pietariin, aina Moskovaan asti syntyi kabareita Ranskan ja Saksan valtakunnan esikuvien mukaan. Jos taloudellista tietämystä ja esitysten hyvää suunnittelua ei ollut, vasta perustettu paikka kaatui myös pian. Mutta piirien virtavoima säilyi. Aluksi. Uuden taidemuodon ominaisuuksiin kuuluu, kuten aiemmin Pariisissa, kapakassa oleva niin kutsutun ”vagantin” lava. Hän toteuttaa boheemien taiteilijoiden unelman: omien teosten esittelyn, vapaasti ja vakiintuneen taide-elämän ulkopuolella. Tämän taidemuodon välitettävyys näyttämölle oli innostavaa: teatteri esitti jotakin katsojille, kabareessa puhuteltiin yleisöä suoraan! Toimijoita vastustettiin harvoin. Useimmat saivat esiintymisestä luontoisetuja. Tai heille kerättiin rahaa. Apropoo vaganttirunous: sen esikuvat ja juuret ulottuvat pitkälle keskiaikaan. Niin kutsutun arkkirunoilijan moraalissatiirisia runoelmia, rakkaus- ja juomalauluja. Hanns Dieter Hüschin Arche Novan ensimmäisessä ohjelmalehtisessä annettiin kunnianosoitus archipoetan roolille ja lauluille 1100-luvulta. Merkittävin kokoelma, noin kolmesataa laulua, löydettiin 1803 Benediktbeuren luostarista. Niitä kutsuttiin Beurenin lauluiksi, ja ne niittivät maailmanmainetta uuden sävellyksen myötä: Carmina Burana. Vaganttirunoutta ekstravaganttina oratoriona. Carl Orffin upea musiikki on tehnyt niistä ajattomia.
Ajallinen ilmentymä olivat sitä vastoin boheemit taiteilijat.
Uudet pienimuotoisen taiteen esiintymispaikat elävät hetkestä ja hetkelle. Pitkäaikaisesti menestyksekäs on ainoastaan müncheniläinen Simplicissimus. Sitä johti erittäin oivallinen kuuluttaja, joka osasi myös hoitaa taloutta nerokkaasti. Kathi Kobus osasi yhdistää taiteen ja kaupan. Simpl toimii kuusikymmentäviisi vuotta, vuodesta 1903 vuoteen 1968 – pitkä ajanjakso, jonka vain muutamat saksalaiset kabareeteatterit ovat saavuttaneet. Ja ketkä kaikki kävivät siellä ennen ensimmäistä maailmansotaa?! Kaikki Münchenin hienostosta! Ulkomaalaiset turistit, Walesin prinssi. Bulgarian tsaari Ferdinand. Belgian kuningas! Teollisuuspomot, rahakuninkaat. Suutari Wilhelm Voigt, joka teki uraa Köpenickin kapteenina, esittäytyy Simplissä rahasta ja myy nimikirjoituksiaan. Ja tietty Hans Bötticher. Pysyvä vieras, sitten talon kirjailija, niitti mainetta Joachim Ringelnatzina. Viehättävä vanhempi nainen lahjoitti minulle viisikymmenvuotissyntymäpäiväni johdosta Katakomben kultaisen kirjan”. Hänen jo ajat sitten kuollut aviomiehensä Tibor Kasics ja Werner Finck olivat perustaneet tämän kabareen Berliiniin 1929. Tästä ihastuttavasta lahjasta löytyy niin Joachim Ringelnatzin sukkela lausahdus kuin Walter Trierin alkuperäinen piirustuskin – jälkimmäinen on kuvittanut Erich Kästnerin kirjat. Allekirjoituksia ja lausahduksia ovat kirjoittaneet niin Hans Albers kuin Carl Zuckmayer, Klaus ja Heinrich Mann, Walter Hasenclever ja George Grosz, Max Reinhardt, Erich Mühsam, Gustav Gründgens, Luigi Pirandello, Erwin Picator ja Alfred Döblin, Richard Huelsenbeck.
Viimeksi mainittu on luonut kabareen dada-käsitteen:
”Dada on maailman kabaree, yhtä hyvä kuin maailma, kabaree, dada on.” Hugo Ball loi Cabaret Voltairessa Zürichissä kirjallisen muodon, provokaation porvarillisen maailman suuren sodan kauhuja kohtaan osoittamaa välinpitämättömyyttä vastaan. Kurt Tucholsky ja Walter Mehring olivat vuoden 1918 jälkeen kaikkein merkittävimpiä kabareekirjailijoita: yksin jätetyn tasavallan kronisteja, taisteluntahtoisen satiirin kirjoittajia, jotka sen ohella loivat myös runoja tai ihanan koomisia tarinoita yleisönsä hauskuuttamiseksi. Bert Brecht sai kabareesta vaikutteita eeppisen teatterin teorialleen. Otto Reutterin kupleteilla, Friedrich Hollaenderin ja Rudolf Nelsonin lauluilla, joita lauloivat sellaiset tähdet kuin Claire Waldoff ja Marlene Dietrich, kabaree toimi etenkin Berliinissä suurilla revyy- ja varieteenäyttämöillä. Karl Valentin ilmensi Münchenissä kansanomaisen absurdisti surullista, juurensa menettänyttä koomikkoa. 1932, vuosi ennen Hitlerin valtaannousua, Werner Finck seisoo näyttämöllä hämmentyneesti hymyillen ja katsoo suoraan eteenpäin. Hän kuvittelee, mitä tapahtuu, jos natsit pääsevät valtaan, ja ennustaa: ”Kolmannen valtakunnan ensimmäisinä viikkoina järjestetään paraateja. Jos sade, rakeet tai lumi estävät nämä paraatit, kaikki ympäristön juutalaiset ammutaan.” – Tämä huipennus, kuten myöhemmin kävi ilmi, ei ollut mikään vitsi. Kun natsit ovat vallassa, Finck yrittää muuntaa vitsin vastarinnaksi. Sadat kabareetaiteilijat ja satiirikot viettivät tuhatvuotisen valtakunnan keskitysleirissä. Muistelkaamme taiteilijoita, joita on oveni edessä, Mainzin Romano Guardini ‑aukiolla, kunnioitettu satiiritähdellä: Erich Mühsam, Fritz Grünbaum ja Kurt Gerron. Murhattu Oranienburgissa, Dachaussa ja Auschwitzissa. Vuoden 1945 toukokuun 8. päivän jälkeen alkaa kabareen todellinen renessanssi. Trizonesienissa lauletaan uppiniskaisen melankolisesti: hurraa, me elämme vielä. Düsseldorfilaisessa Kom(m)ödchenteatterissa kabaree asettaa uusia poliittis-kirjallisia mittapuita, Erich Kästner alkaa taas kirjoittaa Münchenissä, ja Günter Neumannin Insulaner-lähetys Berliinin RIAS-radioasemalla kantautuu kylmän sodan rintamalle. Wolfgang Neuss rummuttaa unohtamisen ja talousihmeen vuosien seuraukset liittotasavallan tietoisuuteen ja juhlii pian Münchner Lach- und Schießgesellschaftin ja berliiniläisten Stachelschweinien kanssa uutta vuotta televisiossa. Näin kabaree tulee laajan porvarillisen yleisön tietoisuuteen. Silloin televisio edisti poliittista kabareeta. DDR:ssä kabaree mukautui yli neljän vuosikymmenen ajan enemmän tai vähemmän vaivatta olemassa olevaan sensuuriin. Epäilyttävissä tapauksissa vakuuttunut sosialismin paremmuudesta. Luku sinänsä, että DDR:n kabareehistorian keräämiselle ja dokumentoinnille on myös uusi paikka Bernburgin linnassa Saalen rannalla. Franz-Josef Degenhardt laulaa lännessä kuusikymmentäluvulla uusnatsien esiintuloa vastaan, agitoi APO:n (ulkoparlamentaarisen opposition) kanssa seitsemänkymmentäluvun myllerryksiin ja ilmoittaa lopuksi Hanns Dieter Hüschin Hagenbuch-kirjan välityksellä kaikki ja kaiken sairaaksi ja hulluksi.
Kahdeksankymmentäluvulla
Drei Tornados riehuu nuorissa vasemmistolaisissa ja
vaihtoehtoisissa ryhmittymissä, Thomas Freitag parodioi loputtomasti kansleri Kohlia,
reaalisatiirin luojaa ”tässä meidän maassamme”, Gerhard Polt ruotii ajatusmaailmaa,
Richard Rogler kestää henkis-moraalista vapautta kyynisyydessä, ja lopuksi kabaree löytää
markkina-arvonsa yksityisten televisiokanavien myötä. Sen jälkeen se liikkuu kabareen ja
komedian, poliittisesti perustellun sitoutumisen ja kaupallisuuden, Saksan pienimuotoisen
taiteen näyttämöiden ja isojen areenoiden välimaastossa. Pila, satiiri, ironia ja syvempi
merkitys, jolla ennen haluttiin muuttaa olosuhteita, siirtyivät yli sata vuotta myöhemmin
sivuun viihdetoiminnan lakien edessä. Maa on muuttunut. Paradigman muutos kaikkialla.
Mutta näin ollut aina aikojen saatossa. Perustuslaitkaan eivät täytä sitä, mitä ne lupaavat.
Kaikella on lähtökohtansa, kulkunsa, siirtymäkohtansa. Ja joskus sitten kulttuurihistoria –
jota minä saan dokumentoida kabareen osalta. Eli: Willkommen! Tervetuloa! Welcome!
Käy katsomassa. Varaa aikaa. Tee varaus. Vieraile luonamme. Ehkä näemme joskus!