Kult­tu­uri­sää­tiö

Yli kahdeks­an­kym­mentä taiteel­lis-doku­men­ta­a­rista jäämi­stöä ja mate­riaalia, jotka käsit­te­le­vät yli kahdek­saakym­men­tätu­hatta nimeä kaba­reen histo­riasta ja sen histo­ri­al­li­sista edell­ä­kävi­jöi­stä, muodost­avat nyt Saksan kaba­ree­ar­kiston koko­el­man ytimen. Sen perusti Rein­hard Hippen 1961 Main­zissa. Tämä yksi­ty­is­ko­ko­elma siirtyi 1989 Mainzin kaupun­gin omist­uk­seen, aluksi epäits­e­näi­senä sääti­önä. Siitä lähtien arkistoa on voitu kehit­tää Jürgen Kess­le­rin johdolla useam­masta julki­syht­eis­östä koos­tu­vaksi kult­tu­uri­sää­ti­öksi vuodesta 1999 lähtien Saksan liit­to­hal­li­tuk­sen kult­tu­uri- ja media­edusta­jan raho­ituk­sella kans­al­li­sen edun nimissä. Vuonna 2004 se muutti Main­zissa histo­ri­al­li­seen Provi­ant-Magazin-raken­nuk­seen.

Bern­burgin-koko­elma

Tois­essa toimi­pai­kassa Bern­burg an der Saalessa kerä­tään ja doku­men­to­idaan Bern­burgin kaupun­gin ja liit­to­val­tion tuella syksy­stä 2004 lähtien Eulen­spie­gel­tur­min naapu­ristossa Bern­burgin linnan Chris­ti­ans­baussa DDR:n kaba­reen histo­riaa.

Satiirin tähdet

Arkiston molem­missa toimi­pai­koissa muiste­taan niiden museo­mai­suuden puitt­eissa 1900-luvun kaba­reen suuria nimiä ja esitel­lään pysy­vissä näyt­te­ly­issä satiirin tähtiä. Main­zissa loista­vat Provi­ant-Magazin-raken­nuk­sen ja Forum-teat­te­rin unter­hausin välillä kaba­reehis­to­rian ”kuole­mat­to­mat” kaba­reen tähti­ka­dulla, Bern­bur­gissa Bern­burgin linnan kunnia­gal­le­riassa.

Deut­sches Kabarett­archiv

Saksan­kie­li­sen satiirin doku­men­to­in­ti­kes­kus

Vuodesta 1961

Tehtävä | Kabaree satiirin lajina, sen kirja­l­li­nen, polii­t­ti­nen, filo­so­fi­nen ja runol­li­nen sisältö ovat doku­men­ta­a­ri­sen kiin­nost­uk­sen keskiössä. Sen moni­nais­ten esiin­ty­mis­muo­to­jen jatkuva kerää­mi­nen ja tieteel­li­nen hyödyn­tämi­nen ovat Saksan kaba­ree­ar­kiston pääa­si­al­li­sia tehtäviä.

Kyse­lyjä käsi­tel­lään päivit­täin, vier­ai­li­joita saapuu koko maail­masta. Arkisto palvelee ensisi­jai­sesti kirja­l­li­suus- ja teat­teri­tie­teen, media- ja musiik­ki­tie­teen, kieli­tie­teen, sosio­lo­gian, kommunikaatio‑, kult­tu­uri- ja poli­tiik­ka­tie­teen tutki­mus­paik­kana ja lähteenä opiske­lua, väitös­kir­joja ja loppu­töitä varten.
Arkiston näyt­te­lyt kier­tä­vät jatku­va­sti Saksassa. Ne olivat tähän mennessä näht­ävissä Sveits­issä, Itäval­lassa, Luxem­bur­gissa, Israe­lissa, Japa­nissa, Puolassa, Unka­rissa ja Austra­liassa. Kuusio­sai­nen sarja 100 JAHRE KABA­RETT (100 VUOTTA KABA­REETA) avattiin Akade­mie der Küns­tessä Berli­i­nissä. Saksan liit­to­neu­vos­ton presi­den­tin toimesta syntyi kans­al­lispäivän puitt­eissa erikois­näyt­tely aihe­e­sta ”Saksojen histo­ria polii­t­ti­seen kaba­reen peilaa­mana”: yksin ilkuttu, yhdessä naurettu.

2018 on kulunut 80 vuotta

Natsi-Saksan kris­tal­li­yöstä, kuten vuoden 1938 marr­as­kuun 10. päivän vasta­ista yötä kuts­u­taan. Ja 85 vuotta on kulunut vuoden 1933 touko­kuun 10. päiv­ästä, jolloin Berli­i­nissä ja myöhem­min muual­lakin poltet­tiin kirjoja – Main­zissa 23. kesä­kuuta. Mitä polii­t­tis-kirja­l­li­nen kabaree pystyi kaikesta huoli­ma­tta olemaan kans­al­lis­so­sia­lis­ti­sen dikta­tu­urin vuosina, kuvasi Sebas­tian Haffner postu­um­isti ilmeis­tyn­eissä muis­tel­mis­saan: Geschichte eines Deut­schen (Erään saksa­lai­sen tarina)…

Meidät

saattaa epäi­le­mättä huonoon valoon se, että me emme pystyneet käsitt­ele­mään kuole­man­pe­lon ja täydel­li­sen voimat­tomuuden koke­musta parem­min kuin – niin hyvin kuin voimme – olla välittämättä siitä ja anta­malla olla häiritse­mättä meitä huveis­samme. Luulen, että nuori­pari sadan vuoden takaa olisi saanut siitä enemmän irti – vaik­kapa vain rakkau­tta hehkuva yö, maustettuna vaar­alla ja hylä­tyllä ololla. Me emme tajunneet tehdä siitä mitään erity­istä ja menimme siis kaba­reehen, sillä kukaan ei estänyt meitä teke­mästä niin: ensin­nä­kin, koska olis­imme tehneet niin joka tapauks­essa, toiseksi, jotta ajat­te­lis­imme epämi­el­lyt­tä­vää tilan­netta mahdol­lis­im­man vähän. Tämä saattaa antaa kylmä­kis­koi­sen ja huima­päi­sen vaiku­tel­man, mutta se on varmaan kuiten­kin merkki tiety­stä tunte­et­tomuudesta ja osoit­taa, että me, vaikka myös vain kärsien, emme ymmär­tä­neet tilan­netta täysin. Kysee­ssä on, jos minulle anne­taan lupa ylei­stää tällä tavalla, ylipää­tään Saksan uusien tapah­tu­mien pelott­ava piirre, että sen teoilta puut­tu­vat te ijät, sen aihe­utta­milta kärs­i­myk­siltä mart­ty­y­rit, että kaikki tapah­tuu taval­laan puoli­nu­kuks­issa, ohuella, vähäpä­töi­sellä tunne­sub­stanssilla objek­tiivis­ten kauheuk­sien takana; että murhia tehdään pikku­poi­kien jekkuja muis­tutta­vasta tunnel­masta, että itsensä nöyry­yttämi­nen ja moraa­li­nen kuolema hyväk­sy­tään kuin pieni häiritsevä väli­koh­t­aus, ja jopa fyysisen kidu­tus­kuo­le­man merki­tys on suurin piirt­ein huonoa onnea.

Meidän välin­pitämät­tö­my­ytemme

palkit­tiin sinä päivänä liian­kin hyvin, sillä sattuma vei meidät suoraan Kata­kom­been, ja se oli sen illan toinen merkit­tävä kokemus. Me tulimme Saksan ainoaan julki­seen paik­kaan, jossa tehtiin erään­laista vastarin­taa – rohkeasti, vits­ik­käästi ja tyylik­käästi. Aamu­päiv­ällä olin kokenut, että Preus­sin kama­rioi­keus ja sen monen sadan vuoden pitui­nen perinne romahti häpe­äl­li­sesti natsien edessä. Illalla koin, miten koural­li­nen berli­i­ni­läi­siä kaba­reen­äyt­te­li­jöitä ilman minkään­lai­sia perin­teitä pelasti kunnian loista­va­sti ja vieh­ke­ästi. Kama­rioi­keus oli kaatu­nut. Kata­kombe oli pystyssä.

Mies,

jonka lippua näyt­te­li­jät kantoi­vat voiton merki­ksi – sillä kaiken­lai­nen varmuus ja suor­a­sel­käi­syys tapolla uhkai­le­van ylivoiman edessä on erään­lai­nen voitto – oli Werner Finck, ja tällä pienellä kaba­re­eisän­nällä on epäi­le­mättä paik­kansa kolman­nen valta­kunnan histo­riassa – yksi harvoista kunnia­pai­koista, joita sillä on annett­a­vana. Hän ei näyt­tänyt sanka­rilta, ja kun hänestä tuli lopuksi melkein yksi, niin hänestä tuli sellai­nen vastoin tahtoaan. Ei vall­ank­u­mouk­sel­li­nen näyt­te­lijä, ei ival­li­nen piikit­te­lijä, ei Daavid lingon kanssa. Hänen sisäi­nen olemuk­sensa oli harmiton ja hyvän­tah­toi­nen. Hänen vits­ik­ky­y­tensä oli lempeää, tans­sahtele­vaa ja leiju­vaa; hänen pääk­ein­onsa kaksois­mer­ki­tys ja sanal­eikki, jossa hän kehit­tyi vähi­tel­len virtuoo­si­mais­eksi. Hän oli kehit­tänyt sen, mitä kuts­ut­tiin ”kätke­tyksi huipen­tumaksi” – ja hänen olikin parasta enemmän kuin koskaan kätkeä huipen­tum­ansa. Mutta näke­mys­tään hän ei kätke­nyt.
Hän oli harmit­tomuuden ja hyvän­tah­toi­suuden ilmen­tymä maassa, jossa juuri nämä ominai­suudet olivat tuhoa­mis­listalla. Ja tässä harmit­tomuudessa ja hyvän­tah­toi­suudessa oli ”kätket­tynä huipen­tu­mana” todel­li­nen, lannis­tu­maton rohkeus. Hän uskalsi puhua natsien todel­li­suudesta – keskellä Saksaa. Hänen esiin­ty­mi­sis­sään puhuttiin keski­tys­lei­rei­stä, kotiet­sin­nöi­stä, ylei­se­stä pelosta, ylei­se­stä valhee­sta; hänen ivai­luis­saan siitä oli jotakin sano­mat­to­man hiljaista, kaihoi­saa ja surul­lista; ja epät­aval­lista lohdu­tus­voimaa.

Tämä 31. maalis­kuuta 1933

oli ehkä hänen parhain iltansa. Talo oli täynnä ihmisiä, jotka seur­aa­vana päivänä tuijot­ti­vat ikään kuin avoimeen kuiluun. Finck sai heidät naura­maan kuin en koskaan aikai­sem­min ollut kuullut yleisön naura­van. Se oli pateet­tista naurua, uutta uhma­kasta naurua, joka jätti turtu­mi­sen ja epätoi­von jälk­eensä, ja vaara auttoi ruokki­maan tätä naurua. Eikö ollut­kin ihme, että SA ei ollut jo paikalla pidättämässä koko taloa? Olis­imme toden­nä­köi­sesti jatka­neet naurua sinä iltana vielä poliisi­auto­ssa. Meidät oli usko­mat­to­m­alla tavalla nostettu vaaran ja pelon yläpuo­lelle.

Käy katso­massa…

Olet yllät­tynyt minusta, kun käyt katso­massa minua histo­ri­al­lis­essa Provi­ant-Maga­zi­nessa Main­zissa. Olen kaikkea muuta kuin klisee pölyt­tynee­stä arkisto­sta. Nuoruude­stani huoli­ma­tta klas­sikko, jos näin saa sanoa. Sallin esitellä itseni yli tuhan­nen neliö­me­trin tilas­sani lähes museo­mais­essa tyylik­ky­y­dessä. Sinulle tieten­kin! Minul­la­han on tehtävä. Palvella yleisön kiin­nos­tusta kult­tu­uria kohtaan. Säily­tän koko tyyli­la­jia, ainut­laatu­ista taide­muo­toa! Luojani herätti minut henkiin nimellä Doku­men­ta­ti­ons­zen­trum deutsch­spra­chi­ger Satire, eli saksan­kie­li­sen satiirin doku­men­to­in­ti­kes­kus. Saavut­tuaan Main­ziin 1961 hän antoi minulle nimen Deut­sches Kabarett­archiv eli Saksan kaba­ree­ar­kisto.

Siitä lähtien

työn­te­ki­jäni ovat huoleh­t­in­eet maailm­an­laajui­sesti satiirin esitys- ja esiin­ty­mis­muo­doista. Sen vuoksi saamme usein ulko­maa­l­ai­sia vier­aita. Vähän aikaan sitten täällä oli mosko­va­lai­nen opiskelija etsi­mässä mate­riaalia 1920-luvulta väitös­kir­ja­ansa varten, ja japa­ni­lai­nen profes­sori oli kiin­nos­tu­nut kaba­ree­sta maan­pa­ossa. Kerran täällä oli tohtorio­pi­skelija Yalen ylio­pi­s­to­sta yhdek­sän kuukau­tta arkisto­jen syvy­yk­s­issä etsi­mässä tietoa keski­ai­kai­sen peli­man­nin roolista polii­t­ti­sen laul­un­te­ki­jän edell­ä­kävi­jänä. Ulko­mailta tulevat kirja­l­li­set kyselyt osoitta­vat, että aartei­stani ollaan hyvin kiin­nos­tun­eita. Sen vuoksi pystyin 2000-luvun alusta lukien avaa­maan tähän mennessä yli sata­kuu­si­kym­mentä näyt­te­lyä. Seitse­mässä Euro­o­pan maassa. Muun muassa Rans­kassa. Cité Univer­si­taire Inter­na­tio­nale de Paris’n Maison Hein­rich Heinessa: LE MONDE, UN CABARET! Les débuts du cabaret littér­aire en Allema­gne et en France. Mont­pel­lier, Toulouse, Lyon, Dijon tulivat perästä. Saksan­kie­li­sellä alueella kier­simme 100 JAHRE KABA­RETT ‑näyt­te­lyllä Alzeysta Züri­chiin. Se näyttää suurilta osin, mitä minä sisäl­län: tyyli­la­jin! Sen esiin­ty­mis­muo­dot. Sen histo­rian. Minulle ovat tärkeitä taitei­li­jat. Erityisesti myös polii­t­tis-kirja­l­li­nen kabaree yhtenä demo­kra­tiaa ja vapautta käsit­te­le­vänä taide­muo­tona. Sen kirjoit­tajat ovat kysee­ssä. Heidän elämän­ta­rin­ansa. Ne olivat usein kärs­i­mys­ta­ri­no­ita. Kysee­ssä on niiden merki­tys kiin­nos­tun­eille kaikilta ajan­jak­soilta. Yleis­ölle Belle Époquen aikana. Saksan keisari­kun­nassa. Uudist­uk­sen ja sensu­urin välillä. Ensim­mäi­sen ja toisen maail­manso­dan välillä. Demo­kra­tian ja dikta­tu­urin, mili­ta­ris­min ja fasis­min välillä. Kysee­ssä on eloo­n­jää­mi­sen taito. Sisäis­essä ja ulkois­essa maan­pa­ossa. Tyylien ja tuolien välissä. Kysee­ssä on meidän kult­tu­urimme. Ja sen muutos. Sivis­tys. Kysee­ssä on tieten­kin myös naura­mi­nen Tänään ja silloin. Itsel­lemme ja muille naura­mi­nen. Kysee­ssä on ivailun topo­gra­fia ja sen kieli aikojen muut­tu­essa. Yhtä lailla kysee­ssä on huumori sekä inhi­mil­li­sy­y­den ja ihmis­mäi­sy­y­den runol isuus. Absurdi ja konkreet­ti­nen. Nyky­päivän kritiikki taiteel­lis­essa muodossa. Ja loppu­jen lopuksi kysee­ssä on myös viihde. Alusta lähtien. Ja myös rakkaus! Kerää­mi­nen, lisäksi, on myös rakkau­den muoto, sanoi amerik­ka­lai­nen filo­sofi George Steiner.

Kaba­reen perustana oleva

ri näyttämöt­ait­ei­den seka­muoto on olemassa käsit­teenä vasta myöhäi­seltä 1800-luvulta lähtien. Kaunis rans­ka­lai­nen käsite Cabaret symbo­loi tätä seka­muo­toa. Se tarkoit­taa toisaalta pientä kapak­kaa ja ilmaisee siten sen inti­imiä luon­netta. Toisaalta se tarkoit­taa viuh­ka­maista salaat­ti­kul­hoa, hors d’œuvre ‑lautasta. Ympä­rillä olevat viuhkat tarkoitta­vat eri näyttämöt­ait­eita, musiik­kia, teat­te­ria, resi­taa­tiota, tanssia, sket­sejä, myös maal­aus­tai­detta. Joiden­kin edell­ä­kävi­jöi­den jälkeen, kuten Caba­rets des Assas­sin­sin, jotka lauloi­vat mori­taat­teja murhaa­jista, Rodol­phe Salis, alun perin maalari, nousi eräänä syysil­tana 1881 Chat Noir ‑kapa­kas­saan Mont­mart­rella tynny­rin päälle ja kuulutti juhla­mie­li­selle varak­kaalle yleis­öl­leen yksit­täis­ten taitei­li­joiden esityk­set. Siellä syntyi se, minkä maailma tuntee aikaansa kriti­soi­vana kirja­l­li­sena kaba­reena! Niin kuts­ut­tu­jen Caba­rets Artis­ti­que­sin perusta­jana Salis oli ammat­tik­un­t­ansa ensim­mäi­nen présen­ta­teur. Eli kaikki yhdi­stävä kastike salaat­ti­kul­hon keskellä. Hänen confé­ran­censa oli paha­mai­nei­nen! Joskus louk­kaava, hyök­käävä, kuten myös esite­tyt chan­so­nit. Kuiten­kin juuri tämä veti pariisi­lai­sia intel­lek­tu­el­leja puoleensa. Pian kirja­l­li­nen eliitti nousi butte sacrélle. Heitä seura­sivat polii­ti­kot ja aris­to­kraa­tit. Esimer­ki­ksi Victor Hugo ja Émile Zola; italia­lai­nen vapaus­ta­iste­lija Giuseppe Gari­baldi tuli, kuten myös prinssi Jérôme Bona­parte, suuren Napo­leo­nin veljen­po­jan­poika ja Napo­leon III:n veljen­poika. Siellä esiin­tyi monia lahjak­kaita laula­jia, sävel­tä­jiä ja puhujia, joista tuli myöhem­min suurelta osin kuului­sia, esimer­ki­ksi Aris­tide Bruant ja Yvette Guil­bert, rans­ka­lai­sen kaba­reen ensim­mäi­nen suuri diseuse. Hänen miehi­nen vasta­puo­lensa Aris­tide jatkoi uraansa omista­van luokan kaks­i­nais­mor­aa­lia kriti­soi­villa lauluil­laan Mirli­ton-kaba­rees­saan. Hän on vielä­kin maail­man­ku­ulu Henri de Toulou­seL­autre­cin maal­aa­man julis­teen johdosta. Kaksi Chat Noir ‑juli­stetta vuodelta 1895 löysivät vähän aikaa sitten tiensä julis­te­kaappeihini, kaik­kien muiden, lähes kahden­kym­men­entu­han­nen kappa­leen jouk­koon 1900-luvun kaikilta aika­kau­silta. Se alkoi yhden taitee­sta ja kult­tu­urista kiin­nos­tuneen väes­tö­no­san keskuudessa. Kabaree kuului jouk­koon, ainakin boheemei­lle vali­ko­itu keino. Kirjai­lija Otto Julius Bier­baum propa­goi sitä näin: ”Kaik­kien tait­ei­den ja elämän reness­anssi tingel­tan­ge­lista alkaen! Me tans­simme tänne uuden kult­tu­urin! Me synnytämme yli-ihmisen näyttäm­öllä! Me kaadamme tämän typerän maail­man!” Tämä oli tarko­i­tettu vaka­va­sti! Vali­tett­a­va­sti aivan muut kaatoi­vat maail­man. Mutta kuiten­kin 1900 kiepp­eillä oli jotakin uutta! Se oli uudist­uk­sen, uudis­tus­tun­nel­man aikaa: ihmisen, ajan vietä­väksi heitetty olennon. Maailma kaba­reena! Kuten jugend­ty­y­lissä uusi taide­muoto, todel­li­nen liike, oli ”in”, oli ”en vogue”, siitä muodostui aalto, joka rantau­tui pian Saksan valta­kunnan pääkau­pun­kiin. Siellä konser­va­tiivi­nen paroni Ernst von Wolzo­gen niitti menes­ty­stä Über­brettl-kaba­re­el­laan 18. tammi­kuuta 1901, valta­kunnan perust­ami­sen kolman­ten­akym­men­en­tenä vuosi­päiv­änä. Paikan järjes­tys­sään­nöt on arkisto­itu.

Münche­nissä

tuli pian sen jälkeen mukaan kuvioi­hin Elf Scharf­rich­ter, ensim­mäi­nen aito polii­t­ti­nen kabaree Saksassa. Frank Wede­kind vaikutti tässä kaba­reessa, myös Marc Henry, joka tuli sinne Parii­sista. Niinpä minun lähim­mät äidin­puol­ei­set esiv­an­h­em­pani ovat Rans­kasta, isän­puol­ei­set Saksan valta­kun­nasta. Euro­o­passa yhtey­dessä toisi­insa kuin vanha aateli… Sitten kaikki tapah­tui pikavau­h­tia! Jo 1901 syntyi pelkäs­tään Spreen­joen rann­alle neljä­kym­mentä paikkaa, joissa esitet­tiin kaba­ree­maista ja kirja­l­lista ohjel­maa. Wienissä avattiin Zum lieben Augus­tin, Nacht­licht ja Fleder­maus. Frida Strind­berg, jonka ensim­mäi­sen lapsen isä oli August Strind­berg, toisen Frank Wede­kind, perusti ensim­mäi­sen kaba­reen Lontoo­seen. Sitä ennen Barce­lo­naan oli tullut jo El quatre Gats. Krako­vaan, Varso­vaan, Buda­pes­tiin, Pieta­riin, aina Mosko­vaan asti syntyi kabareita Ranskan ja Saksan valta­kunnan esiku­vien mukaan. Jos talou­del­lista tietämystä ja esitys­ten hyvää suun­nit­te­lua ei ollut, vasta perustettu paikka kaatui myös pian. Mutta piirien virta­voima säilyi. Aluksi. Uuden taide­muodon ominai­su­uk­siin kuuluu, kuten aiemmin Pariisissa, kapa­kassa oleva niin kuts­u­tun ”vagan­tin” lava. Hän toteut­taa bohe­emien taitei­li­joiden unelman: omien teosten esit­te­lyn, vapaasti ja vaki­in­tuneen taide-elämän ulko­puo­lella. Tämän taide­muodon väli­tettä­vyys näyttäm­ölle oli innost­avaa: teat­teri esitti jotakin katsojille, kaba­reessa puhu­tel­tiin yleisöä suoraan! Toimi­joita vastu­stet­tiin harvoin. Useim­mat saivat esiin­ty­mi­se­stä luon­toi­se­tuja. Tai heille kerät­tiin rahaa. Apropoo vagant­ti­ru­n­ous: sen esiku­vat ja juuret ulot­tu­vat pitkälle keski­ai­kaan. Niin kuts­u­tun arkki­ru­noi­li­jan moraa­lis­sa­tiiri­sia runo­el­mia, rakkaus- ja juomal­au­luja. Hanns Dieter Hüschin Arche Novan ensim­mäis­essä ohjel­maleh­tis­essä annet­tiin kunnia­no­so­itus archi­p­oetan roolille ja lauluille 1100-luvulta. Merkit­tävin koko­elma, noin kolme­sa­taa laulua, löydettiin 1803 Bene­dikt­beu­ren luos­ta­rista. Niitä kuts­ut­tiin Beure­nin lauluiksi, ja ne niit­tivät maail­man­mai­netta uuden sävel­lyk­sen myötä: Carmina Burana. Vagant­ti­ru­n­outta ekstra­va­gant­tina orato­riona. Carl Orffin upea musiikki on tehnyt niistä ajat­to­mia.

Ajal­li­nen ilmen­tymä olivat sitä vastoin bohe­emit taitei­li­jat.

Uudet pienimuo­toi­sen taiteen esiin­ty­mi­spai­kat elävät hetke­stä ja hetkelle. Pitkä­ai­kai­sesti mene­s­tyk­se­käs on ainoa­staan münche­ni­läi­nen Simpli­cis­si­mus. Sitä johti erit­täin oival­li­nen kuulut­taja, joka osasi myös hoitaa taloutta nerok­kaasti. Kathi Kobus osasi yhdi­stää taiteen ja kaupan. Simpl toimii kuusi­kym­men­täviisi vuotta, vuodesta 1903 vuoteen 1968 – pitkä ajan­jakso, jonka vain muut­amat saksa­lai­set kaba­reete­at­terit ovat saavut­ta­neet. Ja ketkä kaikki kävivät siellä ennen ensim­mäi­stä maail­manso­taa?! Kaikki Münche­nin hien­os­to­sta! Ulko­maa­l­ai­set turis­tit, Walesin prinssi. Bulga­rian tsaari Ferdi­nand. Belgian kunin­gas! Teol­li­suus­po­mot, raha­kun­in­kaat. Suutari Wilhelm Voigt, joka teki uraa Köpe­ni­ckin kaptee­nina, esit­täy­tyy Simplissä rahasta ja myy nimi­kir­joituk­siaan. Ja tietty Hans Bötti­cher. Pysyvä vieras, sitten talon kirjai­lija, niitti mainetta Joachim Ringel­natz­ina. Viehät­tävä vanh­empi nainen lahjoitti minulle viisi­kym­men­vuo­tis­syn­ty­m­äpäiväni johdosta Kata­kom­ben kultai­sen kirjan”. Hänen jo ajat sitten kuollut avio­mie­hensä Tibor Kasics ja Werner Finck olivat perusta­neet tämän kaba­reen Berli­iniin 1929. Tästä ihastutta­vasta lahjasta löytyy niin Joachim Ringel­natzin sukkela laus­ah­dus kuin Walter Trierin alku­peräi­nen piirus­tus­kin – jälk­im­mäi­nen on kuvitta­nut Erich Käst­ne­rin kirjat. Alle­kir­joituk­sia ja laus­ah­duk­sia ovat kirjoitta­neet niin Hans Albers kuin Carl Zuck­mayer, Klaus ja Hein­rich Mann, Walter Hasen­cle­ver ja George Grosz, Max Rein­hardt, Erich Mühsam, Gustav Gründ­gens, Luigi Piran­dello, Erwin Picator ja Alfred Döblin, Richard Huel­sen­beck.

Viimeksi mainittu on luonut kaba­reen dada-käsit­teen:

”Dada on maail­man kabaree, yhtä hyvä kuin maailma, kabaree, dada on.” Hugo Ball loi Cabaret Voltairessa Züri­chissä kirja­l­li­sen muodon, provo­kaa­tion porva­ril­li­sen maail­man suuren sodan kauhuja kohtaan osoitta­maa välin­pitämät­tö­my­yttä vastaan. Kurt Tuchol­sky ja Walter Mehring olivat vuoden 1918 jälkeen kaikkein merkit­täv­im­piä kaba­ree­kir­jai­li­joita: yksin jätetyn tasa­vallan kronis­teja, taistel­un­tah­toi­sen satiirin kirjoit­ta­jia, jotka sen ohella loivat myös runoja tai ihanan koomi­sia tari­no­ita ylei­sönsä haus­kuutta­mi­seksi. Bert Brecht sai kaba­ree­sta vaikut­teita eeppi­sen teat­te­rin teori­al­leen. Otto Reut­te­rin kuple­teilla, Fried­rich Holla­en­de­rin ja Rudolf Nelso­nin lauluilla, joita lauloi­vat sellai­set tähdet kuin Claire Waldoff ja Marlene Diet­rich, kabaree toimi etenkin Berli­i­nissä suurilla revyy- ja varie­tee­n­äyttämöillä. Karl Valen­tin ilmensi Münche­nissä kans­ano­maisen absur­disti surul­lista, juurensa menet­tänyttä koomik­koa. 1932, vuosi ennen Hitle­rin valta­an­nou­sua, Werner Finck seisoo näyttäm­öllä hämmen­tynee­sti hymy­il­len ja katsoo suoraan eteen­päin. Hän kuvit­te­lee, mitä tapah­tuu, jos natsit pääse­vät valtaan, ja ennu­s­taa: ”Kolman­nen valta­kunnan ensim­mäi­sinä viik­ko­ina järjes­te­tään paraa­teja. Jos sade, rakeet tai lumi estävät nämä paraa­tit, kaikki ympä­ris­tön juuta­lai­set ammu­taan.” – Tämä huipen­nus, kuten myöhem­min kävi ilmi, ei ollut mikään vitsi. Kun natsit ovat vallassa, Finck yrittää muuntaa vitsin vasta­rinnaksi. Sadat kaba­ree­tai­tei­li­jat ja satiiri­kot viet­tivät tuhat­vuo­ti­sen valta­kunnan keski­tys­lei­rissä. Muis­tel­kaamme taitei­li­joita, joita on oveni edessä, Mainzin Romano Guar­dini ‑aukiolla, kunnio­i­tettu satiiritäh­dellä: Erich Mühsam, Fritz Grün­baum ja Kurt Gerron. Murhattu Orani­en­bur­gissa, Dach­aussa ja Auschwit­zissa. Vuoden 1945 touko­kuun 8. päivän jälkeen alkaa kaba­reen todel­li­nen reness­anssi. Trizo­ne­sie­n­issa laul­e­taan uppi­nis­kai­sen melan­ko­li­sesti: hurraa, me elämme vielä. Düssel­dorfi­lai­sessa Kom(m)ödchenteatterissa kabaree asettaa uusia polii­t­tis-kirja­l­li­sia mitta­puita, Erich Kästner alkaa taas kirjoit­taa Münche­nissä, ja Günter Neuman­nin Insu­la­ner-lähetys Berli­i­nin RIAS-radi­oa­se­malla kantau­tuu kylmän sodan rint­a­malle. Wolf­gang Neuss rummut­taa unoht­ami­sen ja talou­sih­meen vuosien seur­auk­set liit­to­ta­sa­vallan tietoi­suu­teen ja juhlii pian Münch­ner Lach- und Schieß­ge­sell­schaf­tin ja berli­i­ni­läis­ten Stachel­schweinien kanssa uutta vuotta tele­vi­si­ossa. Näin kabaree tulee laajan porva­ril­li­sen yleisön tietoi­suu­teen. Silloin tele­vi­sio edisti polii­t­tista kaba­reeta. DDR:ssä kabaree mukau­tui yli neljän vuosi­kym­me­nen ajan enemmän tai vähem­män vaivatta olemassa olevaan sensu­uriin. Epäi­lyt­tävissä tapauks­issa vakuut­tu­nut sosia­lis­min parem­muudesta. Luku sinänsä, että DDR:n kaba­reehis­to­rian kerää­mi­selle ja doku­men­to­in­nille on myös uusi paikka Bern­burgin linnassa Saalen rann­alla. Franz-Josef Degen­hardt laulaa lännessä kuusi­kym­men­tä­lu­vulla uusnat­sien esiin­tu­loa vastaan, agitoi APO:n (ulko­par­la­men­ta­a­ri­sen oppo­si­tion) kanssa seitse­män­kym­men­tä­lu­vun myller­ryk­siin ja ilmoit­taa lopuksi Hanns Dieter Hüschin Hagen­buch-kirjan väli­tyk­sellä kaikki ja kaiken sairaaksi ja hulluksi.

Kahdeks­an­kym­men­tä­lu­vulla

Drei Torna­dos riehuu nuorissa vasem­mi­sto­lai­sissa ja
vaih­toeh­toi­sissa ryhmit­ty­missä, Thomas Freitag parodioi loput­to­masti kans­leri Kohlia,
reaa­li­sa­tiirin luojaa ”tässä meidän maas­samme”, Gerhard Polt ruotii ajatus­maail­maa,
Richard Rogler kestää henkis-moraa­lista vapautta kyyni­sy­y­dessä, ja lopuksi kabaree löytää
mark­kina-arvonsa yksi­ty­is­ten tele­vi­sio­ka­na­vien myötä. Sen jälkeen se liikkuu kaba­reen ja
kome­dian, polii­t­ti­sesti perustel­lun sitou­tumi­sen ja kaupal­li­suuden, Saksan pienimuo­toi­sen
taiteen näyttämöi­den ja isojen aree­noiden väli­ma­astossa. Pila, satiiri, ironia ja syvempi
merki­tys, jolla ennen halut­tiin muuttaa olos­uh­teita, siir­tyivät yli sata vuotta myöhem­min
sivuun viih­de­to­iminnan lakien edessä. Maa on muut­tu­nut. Para­dig­man muutos kaik­ki­alla.
Mutta näin ollut aina aikojen saato­ssa. Perus­tus­lait­kaan eivät täytä sitä, mitä ne lupaa­vat.
Kaikella on läht­öko­h­t­ansa, kulkunsa, siir­ty­mä­koh­t­ansa. Ja joskus sitten kult­tu­uri­his­to­ria –
jota minä saan doku­men­to­ida kaba­reen osalta. Eli: Will­kom­men! Terve­tu­loa! Welcome!
Käy katso­massa. Varaa aikaa. Tee varaus. Vier­aile luonamme. Ehkä näemme joskus!

Yhtey­stie­dot lisä­tie­doille: