Kult­tu­uri­sää­tiö

Yli kahdeksan­kym­mentä taiteel­lis-doku­men­ta­a­rista jäämi­stöä ja mate­ria­alia, jotka käsitt­e­le­vät yli kahdek­saakym­men­tätu­hatta nimeä kabareen histo­riasta ja sen histo­ri­al­li­sista edel­lä­kävi­jö­i­stä, muod­ost­avat nyt Saksan kabaree­ar­ki­ston kokoel­man ytimen. Sen perusti Rein­hard Hippen 1961 Main­zissa. Tämä yksi­ty­is­ko­k­oelma siirtyi 1989 Mainzin kaupungin omist­uk­seen, aluksi epäit­se­näi­senä sääti­önä. Siitä lähtien arki­stoa on voitu kehit­tää Jürgen Kess­le­rin johdolla useam­masta julki­syht­eis­ö­stä koos­tu­vaksi kult­tu­uri­sää­ti­öksi vuodesta 1999 lähtien Saksan liit­to­hal­lituk­sen kult­tu­uri- ja mediae­du­sta­jan raho­ituk­sella kans­al­li­sen edun nimissä. Vuonna 2004 se muutti Main­zissa histo­ri­al­li­seen Proviant-Magazin-rakennukseen.

Bern­burgin-kokoelma

Tois­essa toimi­pai­kassa Bern­burg an der Saalessa kerä­tään ja doku­men­to­idaan Bern­burgin kaupungin ja liit­t­oval­tion tuella syksy­stä 2004 lähtien Eulen­spie­gel­tur­min naapu­ris­tossa Bern­burgin linnan Chris­ti­ansbaussa DDR:n kabareen historiaa.

Sati­irin tähdet

Arki­ston molem­missa toimi­pai­koissa muis­te­taan niiden museo­mai­suuden puitt­eissa 1900-luvun kabareen suuria nimiä ja esitel­lään pysy­vissä näyt­te­ly­issä sati­irin tähtiä. Main­zissa loistavat Provi­ant-Magazin-raken­nuk­sen ja Forum-teat­te­rin unter­hausin välillä kabareehis­to­rian ”kuole­mat­to­mat” kabareen tähti­ka­dulla, Bern­bur­gissa Bern­burgin linnan kunniagalleriassa.

Deut­sches Kabarettarchiv

Saksan­kiel­i­sen sati­irin dokumentointikeskus

Vuodesta 1961

Tehtävä | Kabaree sati­irin lajina, sen kirjal­li­nen, poliit­ti­nen, filoso­fi­nen ja runol­li­nen sisältö ovat doku­men­ta­a­ri­sen kiin­nost­uk­sen keskiössä. Sen moni­nais­ten esiin­ty­mis­muo­to­jen jatkuva kerää­mi­nen ja tieteel­li­nen hyödyn­t­ämi­nen ovat Saksan kabaree­ar­ki­ston pääasi­al­li­sia tehtäviä.

Kyse­lyjä käsitel­lään päivittäin, vierai­li­jo­ita saapuu koko maail­masta. Arkisto palve­lee ensi­s­i­jai­sesti kirjal­li­suus- ja teat­teri­tie­teen, media- ja musiik­ki­tie­teen, kiel­i­tie­teen, sosio­lo­gian, kommunikaatio‑, kult­tu­uri- ja politiik­ka­tie­teen tutki­mus­paik­kana ja lähte­enä opiske­lua, väitös­kir­joja ja loppu­tö­itä varten.
Arki­ston näyt­te­lyt kier­tä­vät jatku­va­sti Saks­assa. Ne olivat tähän mennessä nähtävissä Sveits­issä, Itäval­lassa, Luxem­bur­gissa, Israe­lissa, Japa­nissa, Puolassa, Unka­rissa ja Austra­li­assa. Kuusi­o­sai­nen sarja 100 JAHRE KABA­RETT (100 VUOTTA KABAREETA) avattiin Akade­mie der Küns­tessä Berli­i­nissä. Saksan liit­to­neu­vos­ton presi­den­tin toimesta syntyi kans­al­lis­päivän puitt­eissa erikois­näyt­tely aihe­esta ”Sakso­jen histo­ria poliit­ti­seen kabareen peil­aa­mana”: yksin ilkuttu, yhdessä naurettu.

2018 on kulunut 80 vuotta

Natsi-Saksan kris­tal­li­yö­stä, kuten vuoden 1938 marras­kuun 10. päivän vastaista yötä kuts­u­taan. Ja 85 vuotta on kulunut vuoden 1933 touko­kuun 10. päiv­ä­stä, jolloin Berli­i­nissä ja myöhem­min muual­lakin poltet­tiin kirjoja – Main­zissa 23. kesä­kuuta. Mitä poliit­tis-kirjal­li­nen kabaree pystyi kaikesta huoli­matta olemaan kans­al­lis­so­sia­lis­ti­sen dikta­tu­urin vuosina, kuvasi Sebas­tian Haffner postu­um­isti ilmeis­tyn­eissä muis­tel­mis­saan: Geschichte eines Deut­schen (Erään saksa­lai­sen tarina)…

Meidät

saattaa epäi­le­mättä huonoon valoon se, että me emme pysty­neet käsit­tele­mään kuolem­an­pe­lon ja täydel­li­sen voimat­tomuuden koke­musta parem­min kuin – niin hyvin kuin voimme – olla välittämättä siitä ja anta­malla olla häirit­se­mättä meitä huveis­samme. Luulen, että nuori­pari sadan vuoden takaa olisi saanut siitä enemmän irti – vaik­kapa vain rakka­u­tta hehkuva yö, maustet­tuna vaar­alla ja hylä­tyllä ololla. Me emme tajun­neet tehdä siitä mitään erity­istä ja menimme siis kabaree­hen, sillä kukaan ei estänyt meitä teke­mä­stä niin: ensin­nä­kin, koska olis­imme tehneet niin joka tapauks­essa, toiseksi, jotta ajat­te­lis­imme epämiel­lyt­tä­vää tilan­netta mahdol­lis­im­man vähän. Tämä saattaa antaa kylmä­kis­koi­sen ja huima­päi­sen vaiku­tel­man, mutta se on varmaan kuiten­kin merkki tiety­stä tuntee­t­tomuudesta ja osoit­taa, että me, vaikka myös vain kärsien, emme ymmär­tä­neet tilan­netta täysin. Kyseessä on, jos minulle anne­taan lupa ylei­stää tällä tavalla, ylipää­tään Saksan uusien tapaht­u­mien pelot­tava piirre, että sen teoilta puut­tu­vat te ijät, sen aihe­ut­ta­milta kärsi­myk­siltä mart­ty­y­rit, että kaikki tapah­tuu taval­laan puoli­nu­kuks­issa, ohuella, vähäpä­töi­sellä tunne­sub­stans­s­illa objek­tii­vis­ten kauheuk­sien takana; että murhia tehdään pikku­poi­kien jekkuja muistut­ta­vasta tunnel­masta, että itsensä nöyry­yttämi­nen ja moraa­li­nen kuolema hyväk­sy­tään kuin pieni häirit­s­evä väli­kohtaus, ja jopa fyysisen kidu­tus­kuo­le­man merki­tys on suurin piirt­ein huonoa onnea.

Meidän välin­pitämät­tö­my­y­temme

palkit­tiin sinä päivänä liian­kin hyvin, sillä sattuma vei meidät suoraan Kata­kom­been, ja se oli sen illan toinen merkit­tävä kokemus. Me tulimme Saksan ainoaan julki­seen paik­kaan, jossa tehtiin erään­laista vastar­in­taa – rohke­asti, vitsik­käästi ja tyylik­käästi. Aamu­päiv­ällä olin kokenut, että Preus­sin kama­rioikeus ja sen monen sadan vuoden pitui­nen perinne romahti häpe­äl­li­sesti natsien edessä. Illalla koin, miten koural­li­nen berli­i­ni­lä­i­siä kabareen­äyt­te­li­jö­itä ilman minkään­lai­sia peri­n­teitä pelasti kunnian loista­va­sti ja vieh­ke­ästi. Kama­rioikeus oli kaatunut. Kata­kombe oli pystyssä.

Mies,

jonka lippua näyt­te­li­jät kantoi­vat voiton merkiksi – sillä kaiken­lai­nen varmuus ja suor­as­el­käi­syys tapolla uhkai­le­van ylivo­iman edessä on erään­lai­nen voitto – oli Werner Finck, ja tällä pienellä kabare­eis­än­nällä on epäi­le­mättä paik­kansa kolman­nen valta­kunnan histo­ri­assa – yksi harvoista kunnia­pai­koista, joita sillä on annet­ta­vana. Hän ei näyt­tänyt sanka­rilta, ja kun hänestä tuli lopuksi melkein yksi, niin hänestä tuli sellai­nen vastoin tahto­aan. Ei vall­an­ku­mouk­sel­li­nen näyt­te­lijä, ei ival­li­nen piikit­te­lijä, ei Daavid lingon kanssa. Hänen sisäi­nen olemuk­sensa oli harmi­ton ja hyvän­tah­to­inen. Hänen vitsik­ky­y­tensä oli lempeää, tans­saht­ele­vaa ja leiju­vaa; hänen pääk­ein­onsa kakso­is­mer­ki­tys ja sanal­eikki, jossa hän kehit­tyi vähitel­len virtuoo­si­ma­is­eksi. Hän oli kehittänyt sen, mitä kuts­ut­tiin ”kätke­tyksi huipen­tu­maksi” – ja hänen olikin parasta enemmän kuin koskaan kätkeä huipen­tu­mansa. Mutta näke­mys­tään hän ei kätkenyt.
Hän oli harmit­tomuuden ja hyvän­tah­toi­suuden ilmen­tymä maassa, jossa juuri nämä ominai­suudet olivat tuhoa­mis­lis­talla. Ja tässä harmit­tomuudessa ja hyvän­tah­toi­suudessa oli ”kätket­tynä huipen­tu­mana” todel­li­nen, lannis­tu­ma­ton rohkeus. Hän uskalsi puhua natsien todel­li­suudesta – keskellä Saksaa. Hänen esiin­ty­mi­sis­sään puhut­tiin keski­tys­lei­rei­stä, kotiet­sin­nö­i­stä, ylei­se­stä pelosta, ylei­se­stä valheesta; hänen ivai­luis­saan siitä oli jotakin sano­mat­to­man hilja­ista, kaihoi­saa ja surul­lista; ja epät­aval­lista lohdutusvoimaa.

Tämä 31. maalis­kuuta 1933

oli ehkä hänen parhain iltansa. Talo oli täynnä ihmisiä, jotka seuraa­vana päivänä tuijot­ti­vat ikään kuin avoi­meen kuiluun. Finck sai heidät naura­maan kuin en koskaan aikai­sem­min ollut kuullut yleisön nauravan. Se oli patee­t­tista naurua, uutta uhma­kasta naurua, joka jätti turtu­mi­sen ja epätoi­von jälkeensä, ja vaara auttoi ruok­ki­maan tätä naurua. Eikö ollut­kin ihme, että SA ei ollut jo paikalla pidättämässä koko taloa? Olis­imme toden­nä­köi­sesti jatka­neet naurua sinä iltana vielä poli­isi­au­to­ssa. Meidät oli usko­mat­to­m­alla tavalla nostettu vaaran ja pelon yläpuolelle.

Käy katso­massa…

Olet yllät­tynyt minusta, kun käyt katso­massa minua histo­ri­al­lis­essa Provi­ant-Maga­zi­nessa Main­zissa. Olen kaikkea muuta kuin klisee pölyt­ty­nee­stä arki­stosta. Nuoruudestani huoli­matta klas­sikko, jos näin saa sanoa. Sallin esitellä itseni yli tuhan­nen neliö­me­trin tilas­sani lähes museo­mais­essa tyylik­ky­y­dessä. Sinulle tieten­kin! Minull­a­han on tehtävä. Palvella yleisön kiin­nos­tusta kult­tu­uria kohtaan. Säily­tän koko tyyli­la­jia, ainut­la­a­tu­ista taide­muo­toa! Luojani herätti minut henkiin nimellä Doku­men­ta­ti­ons­zen­trum deutsch­spra­chi­ger Satire, eli saksan­kiel­i­sen sati­irin doku­men­to­in­ti­kes­kus. Saavut­tuaan Main­ziin 1961 hän antoi minulle nimen Deut­sches Kabarett­archiv eli Saksan kabareearkisto.

Siitä lähtien

työn­te­ki­jäni ovat huoleht­in­eet maailm­an­laa­jui­sesti sati­irin esitys- ja esiin­ty­mis­muo­doista. Sen vuoksi saamme usein ulkom­a­a­lai­sia vieraita. Vähän aikaan sitten täällä oli mosk­ova­lai­nen opiskel­ija etsi­mässä mate­ria­alia 1920-luvulta väitös­kir­ja­ansa varten, ja japa­ni­lai­nen profes­sori oli kiin­nos­tu­nut kabareesta maan­pa­ossa. Kerran täällä oli tohto­riopi­skel­ija Yalen ylio­pistosta yhdek­sän kuukau­tta arki­sto­jen syvy­yk­s­issä etsi­mässä tietoa keski­ai­kai­sen peliman­nin roolista poliit­ti­sen laul­un­te­ki­jän edel­lä­kävi­jänä. Ulko­mailta tulevat kirjal­li­set kyselyt osoit­tavat, että aartei­stani ollaan hyvin kiin­nostuneita. Sen vuoksi pystyin 2000-luvun alusta lukien avaa­maan tähän mennessä yli sata­ku­usikym­mentä näyt­te­lyä. Seit­se­mässä Euro­o­pan maassa. Muun muassa Rans­kassa. Cité Univer­si­taire Inter­na­tio­nale de Paris’n Maison Hein­rich Hein­essa: LE MONDE, UN CABARET! Les débuts du cabaret litté­raire en Alle­ma­gne et en France. Mont­pel­lier, Toulouse, Lyon, Dijon tulivat perästä. Saksan­kiel­i­sellä alueella kier­s­imme 100 JAHRE KABA­RETT ‑näyt­te­lyllä Alzeysta Züri­chiin. Se näyttää suurilta osin, mitä minä sisäl­län: tyyli­la­jin! Sen esiin­ty­mis­muo­dot. Sen histo­rian. Minulle ovat tärkeitä taitei­li­jat. Erityisesti myös poliit­tis-kirjal­li­nen kabaree yhtenä demo­kra­tiaa ja vapautta käsitt­e­le­vänä taide­muo­tona. Sen kirjoit­tajat ovat kyseessä. Heidän elämän­tar­in­ansa. Ne olivat usein kärsi­mys­ta­ri­no­ita. Kyseessä on niiden merki­tys kiin­nostun­eille kaikilta ajan­jak­soilta. Yleis­ölle Belle Époquen aikana. Saksan keis­a­rikun­nassa. Uudistuk­sen ja sensu­urin välillä. Ensim­mäi­sen ja toisen maail­m­ansodan välillä. Demo­kra­tian ja dikta­tu­urin, mili­ta­ris­min ja fasis­min välillä. Kyseessä on eloon­jää­mi­sen taito. Sisäisessä ja ulkois­essa maan­pa­ossa. Tyylien ja tuolien välissä. Kyseessä on meidän kult­tu­urimme. Ja sen muutos. Sivis­tys. Kyseessä on tieten­kin myös naura­mi­nen Tänään ja silloin. Itsel­lemme ja muille naura­mi­nen. Kyseessä on ivailun topo­gra­fia ja sen kieli aikojen muut­tu­essa. Yhtä lailla kyseessä on huumori sekä inhi­mil­li­sy­y­den ja ihmis­mäi­sy­y­den runol isuus. Absurdi ja konkreet­ti­nen. Nyky­päivän kritiikki taiteel­lis­essa muodossa. Ja loppu­jen lopuksi kyseessä on myös viihde. Alusta lähtien. Ja myös rakkaus! Kerää­mi­nen, lisäksi, on myös rakka­u­den muoto, sanoi amerik­ka­lai­nen filosofi George Steiner.

Kabareen perust­ana oleva

ri näyttämö­tai­tei­den seka­muoto on olemassa käsit­teenä vasta myöhäi­seltä 1800-luvulta lähtien. Kaunis rans­ka­lai­nen käsite Cabaret symbo­loi tätä seka­muo­toa. Se tarkoit­taa toisaalta pientä kapak­kaa ja ilmaisee siten sen inti­i­miä luon­netta. Toisaalta se tarkoit­taa viuh­ka­maista sala­at­ti­kul­hoa, hors d’œuvre ‑lautasta. Ympä­rillä olevat viuhkat tarkoit­tavat eri näyttämö­tai­teita, musiik­kia, teat­te­ria, resitaa­tiota, tanssia, sket­sejä, myös maal­aus­taidetta. Joiden­kin edel­lä­kävi­jö­i­den jälkeen, kuten Caba­rets des Assass­in­sin, jotka lauloi­vat moritaat­teja murhaa­jista, Rodol­phe Salis, alun perin maalari, nousi eräänä syysil­tana 1881 Chat Noir ‑kapa­kas­saan Mont­mart­rella tynny­rin päälle ja kuulutti juhla­mie­li­selle varak­ka­alle yleis­öl­leen yksit­täis­ten taitei­li­joiden esityk­set. Siellä syntyi se, minkä maailma tuntee aikaansa kriti­soi­vana kirjal­li­sena kabareena! Niin kuts­ut­tu­jen Caba­rets Artis­ti­quesin perusta­jana Salis oli ammat­tik­un­tansa ensim­mäi­nen présen­ta­teur. Eli kaikki yhdi­stävä kastike sala­at­ti­kulhon keskellä. Hänen confé­ran­censa oli paha­main­ei­nen! Joskus louk­kaava, hyök­käävä, kuten myös esite­tyt chan­so­nit. Kuiten­kin juuri tämä veti pari­isi­lai­sia intel­lek­tu­el­leja puoleensa. Pian kirjal­li­nen eliitti nousi butte sacrélle. Heitä seura­si­vat polii­ti­kot ja aris­to­kraa­tit. Esimer­kiksi Victor Hugo ja Émile Zola; italia­l­ai­nen vapaus­tais­te­lija Giuseppe Gari­baldi tuli, kuten myös prinssi Jérôme Bona­parte, suuren Napo­leo­nin veljen­po­jan­poika ja Napo­leon III:n veljen­poika. Siellä esiin­tyi monia lahjak­ka­ita laula­jia, sävel­tä­jiä ja puhujia, joista tuli myöhem­min suur­elta osin kuului­sia, esimer­kiksi Aris­tide Bruant ja Yvette Guil­bert, rans­ka­lai­sen kabareen ensim­mäi­nen suuri diseuse. Hänen mieh­i­nen vasta­puo­lensa Aris­tide jatkoi uraansa omista­van luokan kaksi­nais­mo­r­aa­lia kriti­soi­villa lauluil­laan Mirli­ton-kabare­es­saan. Hän on vielä­kin maail­man­kuulu Henri de Toulou­seL­autre­cin maalaa­man julis­teen johd­osta. Kaksi Chat Noir ‑juli­stetta vuodelta 1895 löysivät vähän aikaa sitten tiensä julis­te­kaappeihini, kaik­kien muiden, lähes kahden­kym­me­n­entu­han­nen kappa­leen jouk­koon 1900-luvun kaikilta aika­kau­silta. Se alkoi yhden taiteesta ja kult­tu­urista kiin­nostu­neen väes­tö­no­san keskuudessa. Kabaree kuului jouk­koon, ainakin bohe­emeille vali­ko­itu keino. Kirja­i­lija Otto Julius Bier­baum propa­goi sitä näin: ”Kaik­kien taitei­den ja elämän reness­anssi tingel­tan­ge­lista alkaen! Me tans­s­imme tänne uuden kult­tu­urin! Me synnytämme yli-ihmisen näyttäm­öllä! Me kaadamme tämän typerän maail­man!” Tämä oli tarkoi­tettu vaka­va­sti! Vali­tet­ta­va­sti aivan muut kaatoi­vat maail­man. Mutta kuiten­kin 1900 kieppeillä oli jotakin uutta! Se oli uudistuk­sen, uudis­tus­tun­nel­man aikaa: ihmisen, ajan vietä­väksi heitetty olennon. Maailma kabareena! Kuten jugend­ty­y­lissä uusi taide­muoto, todel­li­nen liike, oli ”in”, oli ”en vogue”, siitä muod­ostui aalto, joka rantau­tui pian Saksan valta­kunnan pääkau­pun­kiin. Siellä konser­va­tii­vi­nen paroni Ernst von Wolz­o­gen niitti menes­ty­stä Über­brettl-kabare­el­laan 18. tammi­kuuta 1901, valta­kunnan perust­ami­sen kolman­ten­akym­me­n­en­tenä vuosi­päiv­änä. Paikan järjes­tyssään­nöt on arkistoitu.

Münche­nissä

tuli pian sen jälkeen mukaan kuvioihin Elf Scharf­rich­ter, ensim­mäi­nen aito poliit­ti­nen kabaree Saks­assa. Frank Wede­kind vaikutti tässä kabare­essa, myös Marc Henry, joka tuli sinne Pari­i­sista. Niinpä minun lähim­mät äidin­puo­lei­set esiv­an­h­em­pani ovat Rans­kasta, isän­puo­lei­set Saksan valta­kun­nasta. Euro­o­passa yhtey­dessä toisi­insa kuin vanha aateli… Sitten kaikki tapah­tui pikav­auh­tia! Jo 1901 syntyi pelkä­stään Spreen­joen rann­alle neljä­kym­mentä paikkaa, joissa esitet­tiin kabareemaista ja kirjal­lista ohjel­maa. Wienissä avattiin Zum lieben Augus­tin, Nacht­licht ja Fleder­maus. Frida Strind­berg, jonka ensim­mäi­sen lapsen isä oli August Strind­berg, toisen Frank Wede­kind, perusti ensim­mäi­sen kabareen Lontoo­seen. Sitä ennen Barce­lo­naan oli tullut jo El quatre Gats. Krako­vaan, Varso­vaan, Buda­pes­tiin, Pieta­riin, aina Mosko­vaan asti syntyi kaba­reita Ranskan ja Saksan valta­kunnan esiku­vien mukaan. Jos talou­del­lista tietämystä ja esitys­ten hyvää suun­nit­te­lua ei ollut, vasta peru­stettu paikka kaatui myös pian. Mutta piirien virta­vo­ima säilyi. Aluksi. Uuden taide­mu­o­don ominai­su­uk­siin kuuluu, kuten aiemmin Pari­isissa, kapa­kassa oleva niin kuts­u­tun ”vagan­tin” lava. Hän toteut­taa bohe­emien taitei­li­joiden unelman: omien teosten esit­te­lyn, vapaasti ja vaki­in­tu­neen taide-elämän ulko­puo­lella. Tämän taide­mu­o­don väli­tettä­vyys näyttäm­ölle oli innost­avaa: teat­teri esitti jotakin katso­jille, kabare­essa puhu­tel­tiin yleisöä suoraan! Toimi­jo­ita vastu­stet­tiin harvoin. Useim­mat saivat esiin­ty­mi­se­stä luon­toi­se­tuja. Tai heille kerät­tiin rahaa. Apropoo vagant­ti­ru­n­ous: sen esiku­vat ja juuret ulot­tu­vat pitkälle keski­ai­kaan. Niin kuts­u­tun arkki­ru­noi­li­jan moraa­lis­sa­ti­iri­sia runoel­mia, rakkaus- ja juoma­l­au­luja. Hanns Dieter Hüschin Arche Novan ensim­mäisessä ohjel­ma­leh­tisessä annet­tiin kunnia­no­so­itus archip­oe­tan rool­ille ja lauluille 1100-luvulta. Merkit­tävin kokoelma, noin kolme­sataa laulua, löydet­tiin 1803 Bene­dikt­beu­ren luos­ta­rista. Niitä kuts­ut­tiin Beure­nin lauluiksi, ja ne niit­tivät maail­man­mainetta uuden sävel­lyk­sen myötä: Carmina Burana. Vagant­ti­run­outta ekstra­va­gant­tina orato­riona. Carl Orffin upea musiikki on tehnyt niistä ajattomia.

Ajal­li­nen ilmen­tymä olivat sitä vastoin bohe­emit taiteilijat.

Uudet pien­i­muo­toi­sen taiteen esiin­ty­mi­spai­kat elävät hetke­stä ja hetkelle. Pitkä­ai­kai­sesti menes­tyk­se­käs on aino­a­s­taan müncheni­lä­i­nen Simpli­cis­si­mus. Sitä johti erit­täin oival­li­nen kuulut­taja, joka osasi myös hoitaa taloutta nerok­kaasti. Kathi Kobus osasi yhdi­stää taiteen ja kaupan. Simpl toimii kuusikym­men­tävi­isi vuotta, vuodesta 1903 vuoteen 1968 – pitkä ajan­jakso, jonka vain muut­amat saksa­lai­set kabareeteat­terit ovat saavut­ta­neet. Ja ketkä kaikki kävivät siellä ennen ensim­mäi­stä maail­m­an­so­taa?! Kaikki Münchenin hien­ostosta! Ulkom­a­a­lai­set turis­tit, Walesin prinssi. Bulga­rian tsaari Ferdi­nand. Belgian kunin­gas! Teol­li­su­u­spo­mot, raha­kun­in­kaat. Suutari Wilhelm Voigt, joka teki uraa Köpe­ni­ckin kaptee­nina, esit­täy­tyy Simplissä rahasta ja myy nimi­kir­jo­ituk­siaan. Ja tietty Hans Bötti­cher. Pysyvä vieras, sitten talon kirja­i­lija, niitti mainetta Joachim Ringel­natzina. Viehät­tävä vanh­empi nainen lahjoitti minulle viisikym­men­vuo­tis­syn­ty­m­ä­päiväni johd­osta Kata­kom­ben kultai­sen kirjan”. Hänen jo ajat sitten kuollut avio­mie­hensä Tibor Kasics ja Werner Finck olivat perusta­neet tämän kabareen Berli­i­niin 1929. Tästä ihastut­ta­vasta lahjasta löytyy niin Joachim Ringel­natzin sukkela laus­ah­dus kuin Walter Trierin alku­per­äi­nen piirus­tus­kin – jälkim­mäi­nen on kuvitta­nut Erich Käst­ne­rin kirjat. Alle­kir­jo­ituk­sia ja laus­ah­duk­sia ovat kirjoit­ta­neet niin Hans Albers kuin Carl Zuck­mayer, Klaus ja Hein­rich Mann, Walter Hasen­cle­ver ja George Grosz, Max Rein­hardt, Erich Mühsam, Gustav Gründ­gens, Luigi Piran­dello, Erwin Picator ja Alfred Döblin, Richard Huelsenbeck.

Viimeksi mainittu on luonut kabareen dada-käsitteen:

”Dada on maail­man kabaree, yhtä hyvä kuin maailma, kabaree, dada on.” Hugo Ball loi Cabaret Voltairessa Züri­chissä kirjal­li­sen muodon, provo­kaa­tion porva­ril­li­sen maail­man suuren sodan kauhuja kohtaan osoit­ta­maa välin­pitämät­tö­my­yttä vastaan. Kurt Tuchol­sky ja Walter Mehring olivat vuoden 1918 jälkeen kaikk­ein merkit­tävim­piä kabareekir­ja­i­li­jo­ita: yksin jätetyn tasa­vallan kronis­teja, tais­tel­un­tah­toi­sen sati­irin kirjoit­ta­jia, jotka sen ohella loivat myös runoja tai ihanan koomi­sia tari­no­ita yleisönsä haus­kuut­ta­mi­seksi. Bert Brecht sai kabareesta vaikut­teita eeppi­sen teat­te­rin teori­al­leen. Otto Reut­te­rin kuple­teilla, Fried­rich Hollaen­de­rin ja Rudolf Nelso­nin lauluilla, joita lauloi­vat sellai­set tähdet kuin Claire Waldoff ja Marlene Diet­rich, kabaree toimi etenkin Berli­i­nissä suur­illa revyy- ja varie­tee­n­äyttämö­illä. Karl Valen­tin ilmensi Münche­nissä kans­an­o­maisen absur­disti surul­lista, juurensa menettänyttä koomik­koa. 1932, vuosi ennen Hitle­rin valta­an­nou­sua, Werner Finck seisoo näyttäm­öllä hämmen­ty­nee­sti hymy­il­len ja katsoo suoraan eteen­päin. Hän kuvit­te­lee, mitä tapah­tuu, jos natsit pääse­vät valtaan, ja ennu­s­taa: ”Kolman­nen valta­kunnan ensim­mäi­sinä viik­koina järjes­te­tään paraa­teja. Jos sade, rakeet tai lumi estävät nämä paraa­tit, kaikki ympä­ris­tön juuta­lai­set ammut­aan.” – Tämä huipen­nus, kuten myöhem­min kävi ilmi, ei ollut mikään vitsi. Kun natsit ovat vallassa, Finck yrittää muuntaa vitsin vasta­rinnaksi. Sadat kabaree­tai­tei­li­jat ja sati­iri­kot viet­tivät tuhat­vuo­ti­sen valta­kunnan keski­tys­lei­rissä. Muis­tel­kaamme taitei­li­jo­ita, joita on oveni edessä, Mainzin Romano Guar­dini ‑auki­olla, kunnioitettu sati­iritäh­dellä: Erich Mühsam, Fritz Grün­baum ja Kurt Gerron. Murhattu Orani­en­bur­gissa, Dach­aussa ja Ausch­wit­zissa. Vuoden 1945 touko­kuun 8. päivän jälkeen alkaa kabareen todel­li­nen reness­anssi. Trizo­ne­sie­nissa laul­e­taan uppi­ni­s­kai­sen melan­ko­li­sesti: hurraa, me elämme vielä. Düssel­dorf­i­lais­essa Kom(m)ödchenteatterissa kabaree asettaa uusia poliit­tis-kirjal­li­sia mitta­puita, Erich Kästner alkaa taas kirjoit­taa Münche­nissä, ja Günter Neuman­nin Insu­la­ner-lähetys Berli­i­nin RIAS-radi­o­a­se­malla kantau­tuu kylmän sodan rinta­malle. Wolf­gang Neuss rummut­taa unohtami­sen ja talou­sih­meen vuosien seur­auk­set liit­to­ta­sa­vallan tietoi­suuteen ja juhlii pian Münch­ner Lach- und Schieß­ge­sell­schaftin ja berli­i­ni­lä­is­ten Stachel­schwei­nien kanssa uutta vuotta tele­vi­si­ossa. Näin kabaree tulee laajan porva­ril­li­sen yleisön tietoi­suuteen. Silloin tele­vi­sio edisti poliit­tista kabareeta. DDR:ssä kabaree mukau­tui yli neljän vuosikym­me­nen ajan enemmän tai vähem­män vaivatta olemassa olevaan sensu­uriin. Epäi­lyt­tävissä tapauks­issa vakuut­tu­nut sosia­lis­min parem­muudesta. Luku sinänsä, että DDR:n kabareehis­to­rian kerää­mi­selle ja doku­men­to­in­nille on myös uusi paikka Bern­burgin linnassa Saalen rann­alla. Franz-Josef Degen­hardt laulaa lännessä kuusikym­men­tä­lu­vulla uusnat­sien esiin­tu­loa vastaan, agitoi APO:n (ulko­par­la­men­ta­a­ri­sen oppo­si­tion) kanssa seit­se­män­kym­men­tä­lu­vun myller­ryk­siin ja ilmoit­taa lopuksi Hanns Dieter Hüschin Hagen­buch-kirjan väli­tyk­sellä kaikki ja kaiken sairaaksi ja hulluksi.

Kahdeksan­kym­men­tä­lu­vulla

Drei Torna­dos riehuu nuorissa vasem­mi­sto­lai­sissa ja
vaih­toeh­toi­sissa ryhmit­ty­missä, Thomas Freitag parodioi loput­to­masti kans­leri Kohlia,
reaa­li­sa­ti­irin luojaa ”tässä meidän maas­samme”, Gerhard Polt ruotii ajatusmaailmaa,
Richard Rogler kestää henkis-moraa­lista vapautta kyyni­sy­y­dessä, ja lopuksi kabaree löytää
mark­kina-arvonsa yksi­ty­is­ten tele­vi­sio­ka­na­vien myötä. Sen jälkeen se liikkuu kabareen ja
kome­dian, poliit­ti­sesti perustel­lun sitoutumi­sen ja kaupal­li­suuden, Saksan pienimuotoisen
taiteen näyttämö­i­den ja isojen areeno­iden väli­maa­stossa. Pila, satiiri, ironia ja syvempi
merki­tys, jolla ennen halut­tiin muuttaa olos­uh­teita, siir­tyivät yli sata vuotta myöhemmin
sivuun viih­de­to­iminnan lakien edessä. Maa on muut­tu­nut. Para­dig­man muutos kaikkialla.
Mutta näin ollut aina aikojen saato­ssa. Perus­tus­lait­kaan eivät täytä sitä, mitä ne lupaavat.
Kaikella on läht­öko­htansa, kulkunsa, siir­ty­mä­kohtansa. Ja joskus sitten kulttuurihistoria –
jota minä saan doku­men­to­ida kabareen osalta. Eli: Will­kom­men! Terv­etu­loa! Welcome!
Käy katso­massa. Varaa aikaa. Tee varaus. Vieraile luon­amme. Ehkä näemme joskus!

Yhtey­stie­dot lisätiedoille: